Tapahtui viikkoa ennen pääsiäistä, että olimme lasten kanssa istuttamassa rairuohoa. Kun multa oli esillä ja sotkua valmiiksi, tajusin, että viherkasvimme ovat kaivanneet mullanvaihtoa jo muutaman vuoden. Esimerkiksi viherkasvi, jonka äitini toi itä-Suomen betonibunkkeriin muutettuamme sinne kaksi vuotta sitten, piti siirtää isompaan ruukkuun heti. Mutta nyt se "heti" oli käsillä. Mullanvaihto kai pitäisi tehdä kevättalvella, mutta ulos katsoessahan pihalla oli vielä isoja lumikasoja. Ihan ajallaan, siis, ainakin luonnon puolesta. Kalenteria katsoen olikin sitten eri juttu. Huhtikuu puolivälissä.

Ajateltuani ääneen, että voisimme istuttaa kasveja isompiin ruukkuihin tai ainakin lisätä niihin multaa, tarttui Eppu tuumasta toimeen ennenkuin itse ehdin asiaa sen enempää suunnitella. Etsiessäni muutossa hajasijoitettuja kukkaruukkuja Eppu oli kaapannut multapussin ja kiikuttanut sen huoneeseensa. Siellä ollut viherkasvi hoitui kuntoon pikavauhtia! Minä huomasin tuloksen vasta, kun lähdin keräilemään kasveja työpisteelle. Ilmestys oli, hmm, shokeeraava:

Taas oli sekunnin murto-osissa päätettävä, miten reagoida tilanteessa. Itsestään selvästi ylpeää Eppua katsoessani ymmärsin, että hän oli vilpittömän tyytyväinen antamastaan avusta. Siispä, kiitettyäni häntä upeasta työstä ja annettuani ohjeet, miten parketille tippunut vesi pitää heti kuivata jatkoimme mullanvaihtoa hyvällä mielellä. Epunkin kukka sai lopulta isomman ruukun ja multa keskeltä siirrettiin paremmin juurien käytettäväksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja perheen innokkain viherpeukalo löytynyt.